Arno Minkkinen:
Kimmo Koskela,
Peter Pan Rientää Apuun
Taiteilijoina elämämme etenee hieman kuin elokuvan käsikirjoitus yhdestä juonenkäänteestä toiseen. Huiput ovat satunnaisia ja laaksoja on yllin kyllin. Kuumana kesänä 1982 – kun en enää ollut korkeakoulutuksen tukijärjestelmän lieassa ja työskentelin ajan formalistisesta dogmista piittaamatta – urani ajautui umpikujaan, joka uhkasi kääntää kymmenen vuoden luovan toiminnan yksinäytöksiseksi näytelmäksi.
Asuimme tuolloin ruskeassa talossa Andoverissa Massachusettsissa, ja olin taas alkanut laatia mainostekstejä tietokoneista, kuohuviineistä ja jäätelötötteröistä. Nelivuotinen professuuri MIT:ssa ja vierailevan taiteilijan pesti Philadelphiassa olivat siinä vaiheessa ehtineet typistyä vain riveiksi kutistuvassa ansioluettelossa. Sitten seuraa ensimmäinen juonenkäänne: Lucien Clergue Ranskasta kutsuu minut Arlesiin isolle areenalle, ja Kimmo Koskela tulee asumaan luoksemme ja maalaa talomme keltaiseksi.
Kimmo oli tyyppi, joka saattoi kävellä suin päin järveen vaatteet yllään saadakseen kaikki rannalla olijat samaan valokuvaan1. Hänen mieltymyksensä työskennellä karsinan tai piirin tai rantaviivan ulkopuolella on nykyään legenda, osoitus hänen nerokkuudestaan taitelijana. Sama päti taloon. Käyttäen hyväkseen itse rakentamiaan telineitä hän purjehti kaksikerroksisen rakennelman ympäri kuin Peter Pan, joka heilutti miekan sijasta maalisutia ja muunsi omin neuvoin kotimme Sherwin-Williams-in maalimainokseksi.
Talo ei tietenkään ollut taide-esine vaan yksinkertaisesti metafora – minun oli tullut aika antautua uudelleen valokuvaukselle ja luovalle elämälle. Se mitä näin Kimmossa, niin oppilaanani Iisalmen Kameran työpajassa vuotta aiemmin kuin myöhemmin hänen valokuvataiteen rajoja venyttävissä töissään 1980-luvun puolivälissä, kertoi siitä, mitä kaikki taiteilijat tarvitsevat mutteivät oivalla kaipaavansa: nuoruuden esimerkkiä, sielun ja sydämen pelottomuutta, joka tarttuu halukkaasti ilmeisen mahdottomaan – vain haasteen, vain toivon takia tai kenties vain siksi, että siihen sekoittuvaa hauskuutta ei helvetti vain voi vastustaa. Myöhemmin, 1980- ja 90-lukujen taitteessa Kimmon ryhtyessä tekemään elokuvia, hänen taiteellinen nerokkuutensa – tuo keltaisen maalin keijupöly – nosti hänen työnsä uusille maagisen kekseliäisyyden tasoille. Samaan aikaan aloimme myös työstää elokuvaa Still Not There, joka esitettiin Ylen kanavilla ja joka lujitti pysyvän ystävyytemme ja yhteistyöhenkemme vuosikausiksi.
Uskoakseni Matti Koskela, harvinaislaatuinen isä ja taiteilija, pitää kolmen poikansa nuorekkaan päättäväisiä ja rohkean kekseliäitä töitä inspiroivana voimavarana. He puolestaan seuraavat taatusti hänen esimerkkiään, sitä kuinka taiteelle omistaudutaan eliniäksi.
Vuosien varrella olen pysähtynyt Lowell Streetin vanhan talon eteen ja pannut merkille, milloin se on jätetty rapistumaan. Nimenomaan silloin kuvittelen Kimmon sinne ylös tikapuilleen, taistelemaan uimahousuisillaan
hellettä vastaan purkki keltaista maalia vierellään ja sudin heiluessa miekan lailla ilmassa.
Taiteilijan tehtävä on uudistaa ihmisten elämää, mutta samalla hänen on vuorostaan kuunneltava sisällään meissä kaikissa asuvan lapsen laulua. Tai kuten mielelläni muistutan Brancusin sanoin oppilailleni: ”Jos emme näe lapsen silmin, meistä ei ole taiteen tekijöiksi.”
Arno Rafael Minkkinen
Fosters Pond, 10.8.2008.
Suomentanut Petri Stenman
Kimmo Koskela and Arno Minkkinen, from the film, Still Not There, 1996
Kimmo Sarje:
Kimmo Koskela,
mediataiteen moniottelija
Mediataiteilijana ja valokuvaajana Kimmo Koskela on sekä hioutunut ammattilainen että joustava kokeilija. Sosiaalisuus ja valmius yhteistyöhön ovat hänen vahvuuksiaan, jos joskus heikkoutensakin. Hän nimittäin mielellään avustaa ystäviään ja kollegoitaan, kunnes yhtäkkiä huomaa olevansa kytköksissä liian moniin eritoten ”non profit” -hankkeisiin. Tällaisella kiltteydellä on taipumus olla taloudellisesti kohtalokasta, joskin se voi olla myös mahdollisuus tehdä asioita, jotka ilman hullua heittäytymistä jäisivät kokonaan kokematta.
Tuon tuostakin Koskela on löytänyt itsensä melkoisen taidetuotantoyhtiön tai pikemminkin -yhteisön toimitusjohtajan tehtävässä, josta hän ei oikeastaan ole varsinaisesti haaveillut, vaan päinvastoin, joka on vain omiaan vieraannuttamaan hänet siitä, mitä hän todella haluaa tehdä: omasta taiteestaan. Mutta rento epämuodollisuus on myös oleellinen puoli Koskelan luovuutta, hänen tapansa tasapainoilla kaaoksen ja kosmoksen jännitteissä.
Yhteistyömme ja ystävyytemme juontuvat 1990-luvun alkupuoliskolta, kun kuraattorina yhdessä Hannu Eerikäisen kanssa valmistelin Suomen taiteen I triennaalia Helsinkiin ja Pietariin. Koskela osallistui näyttelyyn yhdessä tanssitaiteilija Rea Pihlasviidan kanssa interaktiivisella videotaululla Puhuva maalaus. Helsingin Taidehallissa oli suuri kullattu kehys, johon projisoitiin Koskelan studiossa esiintyvän Pihlasviidan liikkeitä ja poseerauk-sia katsojan toivomusten mukaan. Studioon ne välittyivät mikrofonien ja puhelinlankojen kautta, ja vastaavasti tanssija saattoi kommentoida myös katsojiaan. Työ oli ensimmäinen telemaattinen kokeilu Suomessa ja myös yleisön suosikkeja triennaalissa.
Triennaalin kuljetusten aikana jollain automatkalla ehdotin kautta rantain Koskelalle paria yhteistyöprojektia. ”Totta kai!”, kuului vastaus, vaikka rahoituksesta ei ollut vielä muuta aavistusta kuin omat tyhjät taskumme. Kerroin hänelle Avantgarden kaiho -nimisestä pienoisoopperasta, johon olin laatinut Kazimir Malevitshin kirjoituksen pohjalta fragmentaarisen libreton, ja jonka muusikkonäyttelijä Juha Haanperä oli säveltänyt ja esittänyt saman nimisen näyttelyni avajaisissa 1989. Eipä aikaakaan kun oopperaa jo kuvattiin Tampereen Lenin-museon inspiroivissa tiloissa. Sittemmin seitsemän ja puolen minuutin minioopperaamme, jonka ohjasimme yhdessä, on nähty eri tapahtumissa, ja se on ollut lähtökohtana myös parille videoinstallaatiollemme. Koskelan antikvaariset monitori- ja äänentoistolaitekokoelmat ovat mahdollistaneet myös vaikuttavan teknohistoriallisen esillepanon. Taidekriitikko Pessi Rautio luonnehtikin installaatiotamme ”totaaliseksi avantgardekokemukseksi”. (HS 4.12.1999)
Ajatus ”elävistä taideteoksista” oli lähtökohtana toiselle ehdotukselleni, jota myös alettiin toteuttaa melkein saman tien. Kerroin Koskelalle tuntemistani vanhoista suomalaisista kirjailijoista, filosofeista ja taiteilijoista, kuinka näiden kasvoissa heijastui viisaus ja elämänkokemus, ja kuinka ajatukset ja arvot olivat muuttuneet lihaksi heidän persoonissaan. He olivat vähän käytetty henkinen resurssi älyllistä ja taiteellista perintöämme. Ehdotin, että alkaisimme tehdä yksinpuhelujen sarjaa, johon kutsuisimme ”eläviä taideteoksia” kertomaan maailmankatsomuksestaan ja työstään. Koskela konstruoi mahdollisimman vähäeleisen studionäyttämön, jossa puhujan kasvot fokusoituivat sinistä taustaa vasten, ja joka oli helposti toistettavissa eri tilanteissa.
Kohta Koskelan studiossa Punavuoressa nähtiin 1900 syntynyt taiteilija Aleksanteri Ahola-Valo muistelemassa ihmeellistä elämäänsä entisen Neuvostoliiton alkuvuosikymmenien agitprop-taiteilijana. ”Ahaa! Tämä on minulle tuttua. Vähän kuin Odessassa, kun avustin Sergei Eisensteinia Panssarilaiva Potemkinin kuvauksissa eritoten kuulussa porraskohtauksessa.” Jotenkin tuohon tapaan jutustellen Ahola-Valo asettui kameran eteen. Yhtenä talvipäivänä puolisokea filosofi Sven Krohn, kuin tarujen Ossian, kertoi hauraana mutta kirkkaana filosofisista inspiraatiolähteistään. Säveltäjä Einojuhani Rautavaara puhui kameralle rentona, kuitenkin pikkutarkasti valmistautuneena. Jokainen kulmakarvan kohotus, otsan rypistys tai pienikin äänenpainotuksen muutos oli osa huolellista ja älyllisesti ilottelevaa tarinaa ja koreografiaa. Monologi oli valmis yhdellä otoksella, eikä siitä kai leikattu senttiäkään. Kirjailija Anne Fried ei ollut halukas esiintymään studiossa, mikä ei ollut este Koskelalle rakentaa vastaavat olosuhteet tämän kotiin. Ihmeellinen viisaus, lämpö ja naisellisuus säteilivät tästä yhdeksänkymmentä täyttäneestä tutkijasta ja prosaistista.
Kuraattori Maaretta Jaukkuri ihastui Monologeja tästä vuosisadasta -projektiimme ja kutsui meidät mukaan Nykytaiteen museo Kiasman avajaisnäyttelyyn 1998. Ruotsalainen kriitikko Ingela Lind piti teosta pelkästään visuaalisin perustein näyttelyn koskettavimpana (Dagens Nyheter 14.6.1998) Tällä hetkellä yksinpuheluja on nauhoitettu kolmi-senkymmentä, ja erilaisina yhdistelminä niitä on
esitetty näyttelyissä ja tapahtumissa. Kiasman ja Porin taidemuseon kokoelmiin sisältyy noin puolet niistä. Ja vieläkin projekti on vaihtelevin pyräyksin in progress.
Vaativa sähköinen näyttämömontaasi kuten mullistava Opal D -esitys ja yhteistyö tanssijoiden ja koreografien kanssa ovat kunnianhimoisen dokumentaarisen ilmaisun rinnalla Koskelan taiteen valtavirtaa. Olen iloinen ja kiitollinen kaimalleni, että hänellä on riittänyt monien omien töittensä ohella uteliaisuutta ja aikaa myös käsitteellisille ja kulttuurihistoriallisille yhteisille projekteillemme.
Kimmo Sarje,
FT, kuvataiteilija
